maanantai 23. lokakuuta 2017

Hiljainen Eilisen kuiskaus


Eilisen kuiskaus on Isao Takahatan ohjaama, vuonna 1991 valmistunut elokuva, joka sai Suomessa ensi-iltansa vasta vuonna 2016.

Elokuva kertoo 27-vuotiaasta Taekosta, joka lähtee Tokiosta viettämään kesää maatilalle Yamagataan. Matkaan tuntuu lähteneen myös hänen viidesluokkalainen itsensä, joka kaipasi päästä kesäksi Tokiosta pois, kun kaikki luokkalaisetkin lähtivät. Taeko on elämässään taitekohdassa ja muistoja vuosien takaa alkaa virrata mieleen. Pieniä, mutta niin todellisen kauniita ja rumia muistoja.

Taekolla on ihanat farkut!

Eilisen kuiskaus ei ole eeppinen elokuva, ei mitään sinne päinkään. Elokuva pysähtyy joihinkin hetkiin niin pitkäksi aikaa, että itse joissain kohdissa harhauduin ajattelemaan aivan muita asioita.  Välillä pidin elokuvaa myös tylsänä. Vähän niin kuin Isao Takahatan toista, uusinta, elokuvaa Prinsessa Kaguyan tarua, jossa tunnelmoidaan joskus pitkiäkin aikoja metsän eläimissä ja luonnossa (sitäkin pidin tylsänä aluksi). Mutta kun olin katsonut Prinsessa Kaguyan tarun, katsoin sen vielä uudestaan ja se on yksi suosikkielokuvistani nykyään. Erityisen kaunis on elokuvan loppu ja sen musiikki.

Pidin Eilisen kuiskauksen välittömistä ihmishahmoista ja siitä, miten siihen oli onnistuttu vangitsemaan pala elämää niin taitavasti. Myös tämän elokuvan loppu oli erityisen onnistunut ja nosti elokuvan silmissäni keskinkertaisesta hyväksi. Luulen, että jos olisi elänyt 1960-luvulla, toisi tämä elokuva vielä melkoiset nostalgiapärinät mukanaan, sillä paljon viittauksia 60-lukuun löytyi, toki 60-luvun Japaniin eikä Suomeen.

Nytkin silti elokuva heitti minut takaisin omalle ala-asteelleni viidesluokkalaisen minäni luokse. Viitosluokka oli kyllä siitä hyvä valinta elokuvaan, että se oli valtavan herkullista aikaa, silloin kaikki uusi ja jännittävä oli edessä ja vaikkei aina ollut kivaa olla 11-vuotias, oli se silti aika ihanaa unelmoinnin aikaa. Vielä ei tarvinnut murehtia yläastetta, mutta ei toisaalta ollut enää ihan niin lapsikaan kuin ennen.

Vaikka minulla on olo, että minun pitäisi oppia nautiskelemaan hitaasta kerronnasta enemmän, olisin itse tiivistänyt elokuvasta noin 20 minuuttia pois juonen kärsimättä lainkaan. En toki tiedä, kuinka tunnelmalle sitten olisi käynyt. Luulen, että ellen harrastaisi elokuvia ja olisi niistä valtavan kiinnostunut erityisesti tulevan ammattini kannalta, olisin jättänyt tämän kesken ensimmäisen puolen tunnin jälkeen hitauden vuoksi.

Animaatio oli kaunista, en minä Studio Ghiblin töiltä muuta voisi odottaakaan. Pidin erityisesti Taekon hahmodesignista ja hänen hymyillessään selkeästi erottuvista poskipäistä. Muutenkin pidän hahmoja onnistuneina.

Nyt olen nähnyt jokaisen Ghibli-elokuvan, ja olo on jotenkin tyyni, mutta surullinen. Okei, Naapurini Yamadat olen katsonut vain pätkissä (tiedän, tiedän, niin ei saisi ikinä tehdä ja sitten väittää nähneensä elokuvaa, apua). Tiedä sitten, onko Studio Ghibli lopettamassa vai ei, kovin pitkään sitä on uhkailtu, mutta ihan kuin olisin kuullut, että Miyazakilta olisi jotain uutta vielä tulossa...


Lähteet ja lisälukemista:
Vuosilukuja ja tietojen tarkistusta (ja yllättäviin faktoihin törmäämistä: Eilisen kuiskauksen alkuperäinen nimi Omohide poro poro tarkoittaa "pisaroittain esiin kumpuavia muistoja") Episodin artikkelista: Eilisen kuiskaus, http://www.episodi.fi/elokuvat/eilisen-kuiskaus/, viitattu 23.10.17.

PS: Kolmen viikon kuvausrupeama on nyt ohi! Oli kamalan kivaa päästä kuvauksiin mukaan. Tästä jatkuu taas tavanomainen maanantai-torstai -postaustahtini, joka jatkuu marraskuun lopulle asti. Sen jälkeen jätän blogin taas taakse, kenties palaten myöhemmin jälleen takaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti