maanantai 16. lokakuuta 2017

Susiprinsessa tai jumalan lapsi - Prinsessa Mononoke


Prinsessa Mononoke on ohjaajamestari Hayao Miyazakin elokuva vuodelta 1997. Suomeen Mononoke löysi tiensä vasta vuonna 2010, ja minä näin sen ensimmäistä kertaa joskus vuoden 2015 paikkeilla. Prinsessa Mononoke kertoo Ashitaka-nimisestä nuoresta miehestä, joka saa jumalalta kirouksen sisäänsä. Ashitaka lähtee etsimään kiroukseen parannusta maailmassa, jossa ihmiset ovat sodassa jumalia vastaan, mutta vain jumalilla on mahdollisuus häntä auttaa.

Tulin pohtineeksi tässä, että kenestäköhän tuo Sanin turkis on tehty?

Katsoin tämän elokuvan nyt toista kertaa, eikä se päässyt sykähdyttämään aivan samalla volyymillä kuin ensikatsomiskerrallaan. Pääsin tällä kertaa kuitenkin paremmin päähenkilö Ashitakan pään sisään, aiemmin hän on tuntunut hyvin irralliselta hahmolta koko tarinasta.

Jotkin epäloogisuudet juonessa ja hahmoissa pistivät tällä kertaa erityisesti silmään. Päällimmäisenä ehkä Ashitakassa se, ettei hän millään tavalla muistellut kotiaan sieltä lähdettyään, vaikka alussa hän lupasi muistavansa siskonsa aina. Kun sitä miettii, taitaa tuo olla aika yleistä tällaisissa sankaritarinoissa, joissa sankari repäistään tavallisesta arjesta seikkailuun. Erityisesti kun seikkailu perustuu jatkuvaan liikkeeseen, eikä niinkään sankarin mielen sisäisiin tapahtumiin.

Myös Ashitakan kiintymys Saniin tuntui liian heppoiselta ja irralliselta. Olisin halunnut kuulla syitä moniin tapahtumiin lisää, mutta erityisesti tähän. Heidän väliseensä suhteeseen oli vaikea päästä sisälle. Tosin, ehkä tilannetta voisi lukea niinkin, että Ashitakan muuten niin järkkymätön luonne rakoili tässä: todellisuudessa hän tunsi itsensä heikoksi ja turvautui Saniin ja halusi häneltä lohtua. Sanin kiinnostus Ashitakaan taas tuntui nousevan uteliaisuudesta uudella tavalla käyttäytyvästä ihmisestä, joka tuntuu olevan enemmän jumalien puolella kuin yksikään rautasulaton ihmisistä.

Eboshin hahmo on hyvin monitasoinen ja siksi pidän hänestä paljon – ja en pidä. Rautasulatto ja eritoten sen naiset kiehtovat minua kerta toisensa jälkeen. Rakastan tarinoissa kaikkia uudenlaisia yhteiskuntia ja suvantohetkiä, joissa juoni kulkee verkkaisemmin ja päästään kurkistamaan tapahtumapaikan arkeen. Myös kaikki valmistautuminen ja treenileirit ovat mielestäni valtavan ihanaa seurattavaa, en oikeastaan edes tiedä miksi.

Katsoin tällä kertaa Prinsessa Mononoken suomidupeilla. Joissain kohdissa tuntui, että näyttelijät lukivat vain vuorosanat paperilta, tietämättä mitä kohtauksissa oikeasti tapahtuu. Mielestäni kokopitkissä elokuvissa ei saisi tulla sellaista tunnetta. Joko dupin ohjaus oli pielessä tai näyttelijät eivät aivan osanneet asiaansa. Äänet kuitenkin sopivat hahmoille mukavasti ja tarinaa pääsi eri tavalla seuraamaan, kun ei tarvinnut keskittyä tekstityksiin ollenkaan.

Sanin ilmeitä ja erityisesti silmiä on aina kiehtova seurata. Hahmoon on onnistuttu tuomaan selkeä ero toisiin ihmisiin verrattuna ja villiä susityttöä oli mahtavaa seurata. Hän on ehdottomasti elokuvan kantava voima, vaikka eivät muutkaan hahmot tarinaa suinkaan päästä laahaamaan.

Jälleen Prinsessa Mononokessa, niin kuin monissa muissakin Studio Ghiblin elokuvissa hahmot tuntuvat olevan elokuvan parasta antia. Ikinä ei ensimmäisellä katsomiskerralla voi luottaa varmaksi minkään hahmon luonteeseen. Ja useammallakin katsomiskerralla ristiriitaiset hahmot antavat pohdittavaa tällaiselle länsimaisen hyvä-paha -tarinankerrontaan vastentahtoisesti uponneelle katsojalle. Nuo ristiriitaiset hahmot, kuten Ashitakaa alussa auttanut pyylevä munkki (jonka nimeä en tiedä, enkä muista), kertovat niin syvällä tavalla ihmisluonteesta.

Sen ihmisluonteen typeryyttä tekee kipeää katsoa aina vain. Esimerkiksi tässä elokuvassa, jossa ihmiset haluavat voittaa jumalat, erityisesti tappaa peurajumalan saadakseen kuolemattomuuden, he ovat valmiita tuhoamaan elämän saadakseen sen.

Ihmisten logiikka on aukoton
Animaatio oli kaunista katseltavaa. Tosin jotkin liikkeet, erityisesti eläinten juokseminen ei yllä kauniimpien näkemieni eläinanimaatioiden pariin. Onneksi niissä silti liikkeen omituinen vaivattomuus ja jäykkyys ei häiritse tarinan kulkua. Yksi parhaista eläinkohtauksista elokuvassa on Ashitakan ratsun (jonka senkään nimeä en muista, apua) haavoittuminen ja sen kieltäytyminen jäämästä yksin, ja siinä animaatio onnistui mielestäni eläinhahmojen kohdalla parhaiten.

Kuten sanottua, Ashitaka tuntuu vähän liian hyväsydämiseltä. Hän on vähän niin kuin Frodo, keskellä suuria tapahtumia, mutta melko tasapaksu hahmo sinällään, että tarttumapintaa ei paljoa löydy. Haluaisin kuulla edes miksi Ashitaka onnistuu olemaan niin rauhallinen, varsinkin kun kirous hautoo vihaa hänen sisällään.

Ashitaka myös puhuu itsekseen. Se on ensimmäinen asia, jota meidän kiellettiin käsikirjoittamisen tunnilla tarinoihimme kirjoittamasta. Osittain siitä syystä animaatiohahmoilla on niin paljon eläinystäviä, niiden kanssa jutellessa ei katsoja ala epäillä päähenkilön mielenterveyttä niin paljoa. (Toinen keino on tietysti laulaminen.) Mutta kuten kirjoittamisessa, elokuvissa pätee sama ”näytä, älä kerro” -sääntö, jota toivoin useammassakin kohdassa Prinsessa Mononokea noudatettavan.

Äänet kaikille yliluonnollisille olioille ja ilmiöille oli mielestäni tehty hyvin. Erityissuosikkini oli pienten valkoisten metsänhenkien kalinaääni. Vaikka pystyn melkein näkemään mielessäni soittimen, tai esineen, jollaisella ääni oli niille tehty, tuntui ääni tulevan juuri kyseisitä otuksista. Jumalten puhe taas tuntui omituiselta, ei tosin enää niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Sen olisin ehkä itse tehnyt toisin. Ja kun huulisynkkaa puheensa kanssa jumalilla ei millään tapaa ollut, olisivatko he voineet vain pitää suunsa kiinni puhuessaan, koska en usko puheen välttämättä jumalien kohdalla tulevan heidän suustaan ollenkaan. Toki katsomista ja seuraamista helpotti se, että puhujan suu liikkui auki ja kiinni. Olen iloinen, että peurajumala ei puhunut ollenkaan.

Prinsessa Mononoke on eeppistä fantasiaa, hyvin upeaa sellaista. Rakastan sitä, miten voin luottaa Studio Ghiblin elokuviin ja siihen, että saan aina katsottuani jotain ajateltavaa niin ammatillisesti animaation ja tarinankerronnan kautta kuin noin muuten, omaan pieneen päähäni.

Juoni oli monitahoinen seikkailu ja sen kaari selkeä ja vahva. Tämä elokuva on oma maailmansa, sellainen, jonka nähtyään elokuvateatterissa jää ulos päästyään pällistelemään että ”aivan, tuoltahan näyttää liikennemerkki”. Vaikka suosikkeihini Prinsessa Mononoke ei lukeudu, kertomuksena ihmisistä se on hieno. Ja voisin katsoa sen taas, vain nähdäkseni prinsessan yhä uudelleen.







Lähteet ja lisälukemista
Julkaisuvuodet tarkastin tästä postauksesta (tekstissä hyvä pointti James Cameronin Avatar-elokuvasta!): Ärhäkkä susiratsastaja - Prinsessa Mononoke (1997) (*****), http://www.elokuvablogi.com/2010/07/arhakka-susiratsastaja-prinsessa.html, viitattu 16.10.17

2 kommenttia:

  1. Voi ei, miten voi olla, etten ole nähnyt tätä elokuvaa vielä? Asia on korjattava! :)

    Ja tuo piirroksesi ihmisten logiikan pettämättömyydestä on (surullista kyllä) niin osuva... Mutta ei pidä kadottaa toivon sädettä, ehkä me ihmiset vielä opimme paremmiksi. Noin niin kuin joskus, ehkä, kenties.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mooi,

      ja sori että vastaus venähti viikolla!

      Suosittelen kyllä katsomaan, luulen, että pitäisit tästä aika paljonkin. Olisi oikeastaan mielenkiintoistakin tietää, mitä leffasta ajattelisit! :D

      Poista